← Takaisin

Susanna Leinosen täydellinen tyylinäyte

Susanna Leinosen And the Line Begins to Blur on henkeäsalpaavan hieno ja eheä teos. Sen kaikki osatekijät vahvistavat samoja teemoja, samaa tunnelmaa ja samoja visioita eli ne ovat yhtä. Tällainen täydellisyys voisi käydä hengettömäksi ja ummehtuneeksi, mutta niin ei Leinosen teoksen kohdalla tapahdu, sillä aiemmista töistä tutut outouden ja osallisuuden teemat ovat löytäneet ilmaa ympärilleen. Sitä kautta teoksen konkreettiset elementit eivät ole niin puristeisia kuin muutamassa aiemmassa teoksessa.

Leinosen teokset ovat aina käsitelleet outoutta ja vierautta, viime aikoina yhä angstisemmin. Aina ei ole saatu helpotusta edes surrealistisen villeistä visioista. Leinonen loi heti alussa oman maailmansa, johon katsojan ei oletetakaan sujahtavan mukavasti ymmärtämään. Selväksi on tullut, että Leinonen tarjoilee meille täysin hallittuja uni- ja mielikuvia maailmasta, joka on jossain muualla kuin me. Siksi se on myös arvaamaton ja pelottava. Elokuvien science fiction ja kauhu ovat genrejä, joista Leinosen töissä on tunnelmia.

And the lines begins to blur on edeltäjiään kirkkaampi ja selkeämpi. Matti Jykylän valot rakentavat vaikuttavan hillittyjä, kaksiulotteisia kuvia, jotka vaihtuvat utuiseksi hämäräksi, johon tanssijat välillä poistuvat tai katoavat. Todellisen kauhunhetken katsoja kokee teoksen alkupuolella, kun katosta putoaa lamppu melkein tanssijan päähän. Sen kelmeä kiila jää heilumaan näyttämölle kuin vankisellin valo.

Kasperi Laineen ääni- ja musiikkimatto kannattaa sekä visioita että koreografiaa keveällä mutta määrätietoisella otteella, ja Erika Turusen aasialaisten taisteluelokuvien puvustusta etäisesti muistuttavat asut vahvistavat koreografian viittauksia armeijan kaltaiseen kurinalaiseen ihmisjoukkoon, josta erottuminen tarkoittaa väistämättä ulkopuolisuutta.

Nyt ulkopuolisuus kuitenkin lähinnä todetaan. Sitä vastaan ei taistella – ja tästä syntyy teokseen seestyneempi, aikuisempi sävy.

Leinosen vaativa, käsiä ja ylävartaloa ornamenteiksi dramaattisesti taivuttava liike on kehittynyt pehmeämpään ja hengittävämpään suuntaan. Koreografi on myös löytänyt teokseensa uusia, hienoja tanssijoita tuttujen taitureiden lisäksi: Patrick Bragdell, Eric Ernerstedt, Laura Lohi ja Elina Häyrynen tuovat tarkkaan kontrolloituun liikkeeseen omiakin sävyjään rikkomatta kokonaisuutta. Heidi Lehtoranta ja Kaisu Hölttä sekä Leinonen itse ovat tämän liikkeen parissa täysin suvereeneja.

And the line begins to blur kestää vain puoli tuntia, ja se on onnistunut malttaminen koreografilta. Teos ei hiivu kohti loppua, vaan katsoja on keskellä intensiivistä tapahtumaa alusta loppuun. Laatu ei todellakaan ole määrän synonyymi.

Minna Tawast
Tanssi-lehti 5.10.2009