Nykytanssin pyhätössä Pyhäjärvellä nähtiinkin nykybalettia

Susanna Leinonen on nykytanssimme suuri yllättäjä. Juuri kun olemme oppineet tuntemaan hänet nykytanssikoreografina, hän läväyttää eteemme menneisyytensä baletin maailmassa. Uusi teos Indigo on kuin surrealistinen ja barokkinen uni, jossa oudot trooppiset linnut elelevät värikkäässä taikametsässä. Salakavala temppu, sillä sen seurauksena Pyhäjärvellä, nykytanssin pyhätössä, katselimmekin nykybalettia! Eikä se miellyttänyt kaikkia. Leinonen on koonnut teokseensa nuoria balettikoulutuksen saaneita tanssijoita, joiden omistautuminen koreografin ilmaisulle oli sataprosenttista. Balettitekniikan legatomainen liike, käsivarsieleet ja kehokäsitys saivat rinnalleen uudenlaisia käsieleitä, taivutuksia ja lattialiikkeitä.

Lopputulos on yltiöpäisen koristeellista mutta ehdottoman omintakeista nykybalettia. Mia Hämäläisen monista erilaisista aineksista kuten japanilaisesta nykymusiikista ja hanurisaundeista koostuva äänikollaasi (jonka lähteitä ei valitettavasti ilmoitettu) tukee unenomaista tunnelmaa. Erika Turunen on luonut baletin tutu-hameesta version, joka säilyttää balettiestetiikan dekoratiivisuutta, mutta synnyttää samalla uudenlaisen balleriinahahmon, jonka toinen jalka on mustan sukan verhoama. Syntyy vaikutelma yksijalkaisesta linnusta. Simon Le Rouxin lavastus oli turhankin runsas, mikä söi jo sinänsä koristeellisen liikekielen tehoa. Kokonaisuus on kuitenkin niin omaleimainen, etteivät visuaalinen ylenpalttisuus ja koreografian pienet rosot verota yllätyksellisyyttä. On harvinaista, että nuoren sukupolven tanssintekijä osaa ja uskaltaa ottaa Pyhän Baletin näin omavaltaisesti haltuunsa. Toivottavasti Kansallisbalettimme ymmärtää hyödyntää Leinosen kaltaista kykyä, jolla voisi olla paljon annettavaa balettikielen uudistajana.

Jukka O. Miettinen
Helsingin Sanomat 15.7.2002