Susanna Leinonen on koreografi, jonka teoksissa visuaalisuus ja äänimaailma ovat aina lähes yhtä vahvassa roolissa kuin liike. Tähän asti hänen omaperäinen liikekielensä on silti ollut teosten vahvin, mieleen jäävin elementti. Uudessa sooloteoksessa Grain asetelma on kuitenkin vaihtunut toisinpäin. Teos on kuin lyhytelokuva, jonka luoma kokonaisvisio jää elämään mieleen esityksen jälkeen. Varsinainen koreografia ei sen sijaan jätä varsinaista muistijälkeä.

Elokuvalla on luonnollisesti päähenkilö, Leinosen itsensä herkästi tulkitsema hahmo. Teoksen kaari on tämän hahmon elinkaari tai ainakin sen alkuosa. Syy koreografian eräänlaiseen huomaamattomuuteen on se, että liike on valjastettu onnistuneesti kertomaan päähenkilön tunteista ja kasvusta.

Elokuva-vaikutelmaa synnyttää vahvasti Kasperi Laineen säveltämä, luuppeina toistuva levottoman kaihoisa musiikki. Musiikki toimii hyvin samantapaisesti kuin elokuvien äänimaisemat eli tunnetta ja tunnelmia korostaen. Vielä tärkeämpi syy elokuvallisuuteen on kuitenkin teoksessa keskeisessä roolissa oleva, osittain animoitu videomateriaali. Kuvat tyhjillään olevista tehdashalleista, sairaalasta sekä metrotunneleista tarjoavat aineksia myös tarinan tulkinnalle.

Potilas vai kyborgi

Monet teoksen nähneet ovat lukeneet sitä jonkinlaisena potilaan tarinana. Yllämainittujen kuvien lisäksi tähän viittaa myös Erika Turusen suunnittelemaan pukuun kuuluva toisen jalan verhoava jalkatuki. Samoin liikekieli kertoo hitaasti tunnustelevasti elämään (takaisin) heräävästä olennosta.

Luin kuitenkin Grainin tarinaa sci-fi-elokuvien kuvastojen kautta. Teoksen päähenkilö näyttäytyi tällöin cyborgina, puoliksi koneena, puoliksi ihmisenä. Minulle teos aukeni selkeänä hahmon kehitystarinana, jossa hahmo hapuilevien ensiaskelien jälkeen alkaa hahmottaa itseään ja ympäristöään liikkuen. Koneellinen, vähitellen pehmenevä ja notkistuva liikekieli vahvisti tätä vaikutelmaa.

Myös alun visio läpikuultavan kotelon sisällä syntymäänsä odottavasta olennosta assosioi sci-fi-maailmaan, kotelon muodon puolesta jopa Alien-hahmoon. Samoin lopun yllätyselementti, katosta äkillisesti putoava vesi, viittasi minusta toiseen saman genren klassikkoon, Blade Runneriin. Videomateriaalin kuvat tyhjistä ja pimeistä urbaaneista tiloista loivat omalta osaltaan kuvaa ydintuhosta selvinneestä maailmasta, jonka autioon todellisuuteen cyborg-hahmo syntyy. Marianne Lagusin (ent. Nyberg) monumentaalinen valosuunnittelu vahvisti tätä tulkintaa varsinkin alussa.

Leinonen on yhdessä työryhmänsä kanssa rakentanut vaikuttavan näyn, maailman, joka imee sisäänsä. Aivan lopussa ote kuitenkin hitusen herpaantuu. Kun aiemmin mainittu vesiseinä kohahtaa yllättäen katosta alas, se on rakenteellisesti selkeän loppunousun paikka. Nousu kuitenkin tulee vain osittain.

Alas virtaava virvoittava vesi, kevään merkki, on niin vahva elementti, että hahmossa tapahtuvat varsin vähäiset fyysiset muutokset eivät vastaa sen tekemään vaikutusta. Jotta tämä koskettava lyhytelokuva saavuttaisi todellisen huipennuksensa, päähenkilössä pitäisi tapahtua vielä jotain enemmän: herkistymistä, murtumista, jonkinlaista inhimillistymistä. Silloin voitaisiin puhua täysosumasta.

Piia Ahonen
Tanssi-lehti 3/2008