← Takaisin

Häikäisevää tanssia mustassa unimaailmassa

Susanna Leinonen ylittää kerta toisensa jälkeen yleisönsä tarjoamalla uuden teoksen, jonka viimeistely on sen tasoista, että uskoisi asialla olevan vähintäänkin hyvin kokeneen tekijän.

Leinosen (pää)tuotanto ei silti vielä ole ylittänyt puoltakaan tusinaa. Hänen teostensa muodossa ja sisällössä ei ole mitään liikaa eikä hallitsematonta, puhutaan sitten tanssista ja liikkeestä, äänimaailmasta tai näyttämökuvasta, yhdessä tai erikseen. Tinkimättömästi aineistoaan työstäen ja kokonaistaideteoksen estetiikkaan sitoutuen hän luo ehyitä näyttämöllisiä maailmojaan, jotka avautuvat katsojalle miltei näynomaisella kirkkaudella ja voimalla.

Uusi teos Häiritty hiljaisuus ei ole poikkeus. Se on tiivis, mustansävyinen ja lähes taianomaisella jännitteellä etenevä näkyjen sarja. Näyttämökuvien vahva kontrastisuus, niiden kollaasimainen logiikka ja surrealistinen sävy saa meidät lukemaan ne unen tajunnanvirtana. Kyse ei kuitenkaan ole mistä tahansa unesta. Kohtausten tuskantäyteinen perusvire viittaa painajaisen ja alitajunnan syöttämiin tilanteisiin ja kuviin.

Häirityssä hiljaisuudessa jännite viritetään äänten ja vähitellen myös valojen kautta, heti esitystilan pimennyttyä. Kun valokiila halkaisee rajuilman purkaukselta vaikuttavan näyttämön, paljastuu pimeydessä vaanivan hahmon köyryinen selkä. Valkoiseksi kalkittu hahmo klovnimaisessa puvussa (Susanna Leinonen) liikkuu hitaasti ja raskaasti profiilissa.

Vähäeleisissä liikkeissä on sekä rujoutta että jonkinlaista vanhuutta, nukkemaista mekaniikkaa ja tarkoituksellisuutta. Eteenpäin työntyvän kämmenen ja takaviistoon putoavan lantion välille syntyy jousimaisen kireä jännite. Kun hahmo kääntyy yleisöä kohti, liikkeet nopeutuvat ja saavat uusia ja sulavampia muotoja kuitenkin peruslaatunsa säilyttäen.

Ensimmäisellä soolollaan Susanna Leinonen paljastaa tyylinsä. Hän asettaa suureellisen ja teeskennellyn vastakohdaksi arkisen ja konkreettisen, alkukantaisen groteskiuden hienostunutta artikulaatiota vastaan. Näin syntyvät brutaalin kauniit, äärimmäisen hiotut ja ilmaisullisesti painavat liikkeet ja aiheet, joita Kasperi Laineen luoma äänimaailma ja Mikki Kuntun valot saumattomasti alleviivaavat.

Susanna Leinosen ohella teoksessa tanssii neljä teknisesti ja ilmaisullisesti vahvaa tanssijaa. Heistä Heidi Lehtoranta, Kaisu Hölttä ja Sara Kovamäki ovat tanssineet aiemmin Leinosen teoksissa. Maija Kiviluoto uutena sulautuu saumattomasti joukkoon.

Teoksen liikekieli on tarkkuudessaan ja laadullisissa vivahteissaan sangen vaativaa. Se on Leinoselle tyypillisesti nykytanssia vahvalla klassisen tanssin korostuksella.

Teoksen viisi naistanssijaa ovat määrätietoisia, vahvoja ja intohimoisia sooloissaan, duetoissaan ja ryhmätansseissaan. Lopun ryhmätanssikohtaus erottuu rytmisessä energisyydessään aiemmista.

Susanna Leinosen uusi teos pitää katsojan otteessaan vahvasta intensiteetistään hetkeäkään tinkimättä. Se on myös teos, joka jää mieleen itsessään ja yhtenä loppuvuoden kotimaisten kantaesitysten helmistä.

Jan-Peter Kaiku
Tanssi-lehti 4/2004