← Takaisin

Uutuuden tyylikkyys mykistää

Susanna Leinosen ensi-ilta on aina Tapaus. Hänen dream teamiltään voi odottaa aitoa kokonaistaideteosta.

Hyvät uutiset: tämä on ehkä parasta, mitä olen nähnyt Leinosen Companylta. Ja ne huonot: puolen tunnin kestossaan se tuntuu melkein liian lyhyeltä! And the Line Begins to Blur on huippuunsa hiottu napakka paketti, jossa kaikki tekijät ovat nyt kohdallaan.

Aiemmissa teoksissa tuntui joskus, että Mikki Kuntun spektaakkelimaiset valot lähtivät vähän liiaksikin sooloilemaan. Valosuunnittelija Matti Jykylä pelaa hyvin yhteen joukkueen kanssa. Kuten Erika Turusen upean gootihtavat asut, jotka liikkeen ja musiikin kontekstissa tekevät esityksestä supertyylikkään.

Ja sitten se liike; taattua Leinosta. Tavaramerkkinä jäntevät, mutta samalla elastisesti liikkuvat käsivarret. Koreografin voimakas liikemateriaali vaatii aivan tietynlaista tanssijalaatua, mutta nyt Stoan näyttämöllä nähdäänkin aivan huippuja.

Esitystä katsoo mykistyneenä – miten voikin olla näin hienoa!

Teos on hyvin tarkkaan koreografioitu, improvisoinnin varaa ei ole. Silti Leinonen esittelee aluksi vähän erilaisia tanssijatyyppejä. Ryhmän miestanssija saa tehdä jopa vähän maskuliinista koneliikettä.

Esittelytekstin mukaan jutussa kohtaavat brutaali kauneus ja tummansävyinen maailmankatsomus.

Toden totta, paikoin esitys saa melkein kauhugenren sävyjä hurjista efekteistä, joita Kasperi Laineen millintarkka äänimaailma vain vahvistaa. Näyttämön jännite on niin tiheä, että ilmaa voisi leikata.

Jussi Tossavainen
Helsingin Sanomat 03.10.2009