Susanna Leinosen ja Jouka Valkaman SEE | OBEY on täsmäisku aikamme pelon ytimeen. Karmivaa, että Pariisin terrori-iskusta on kulunut alle vuorokausi, kun ensi-illassa kuullaan Jungin potilaasta, joka pelkäsi Pariisiin menoa ja kuoli heti sinne päästyään.

Näyttämöteos alkaa Valkaman elokuvalla, joka päättyy muun muassa teksteihin: ”Kuuletko pommin räjähdyksen? Ja kuolema tulee ennen lopputekstejä.”

Teoksessa käsitellään aikaa, lentämistä, pelkoa ja kuolemaa. Sietämättömiksi kasvavat globaalit uhat leijuvat yllämme ja ajavat ihmiset yhä ahtaammalle.

Loppua kohden pakkomielteisesti jatkuvassa Leinosen koreografiassa tanssijat joutuvat toimimaan ryhmänä milloin yhteisellä pienellä jakkaralla, milloin tatamilla taidoillaan briljeeraten. Omiin kuvioihin uppoutuminen on sekä selviytymisstrategia että eskapismia.

Ilman pelkoa ja stressiä ei toisaalta synny mitään, kertoo naisnäyttelijöiden esittämä ääninauha, kun kolmikko vaipuu pitkälleen ja joutuu kohtaamaan öiset painajaiset.

Siinä missä Leinosen tanssi väistää liian ilmeiset tulkinnat, Valkaman elokuva rakentuu kolmesta kertomuksesta. Niiden henkilöt ovat kuin oman elämänsä reunalla ja katsovat itseään silmästä silmään. Ylinopeuskameran hidastuksia hyödyntävän tekniikan avulla aika rikkoontuu.

Elämän käännekohdat voivat olla vain silmänräpäyksiä, joiden jälkeen kaikki on peruuttamattomasti toisin. Mutta elämän voi myös tiivistää yhteen pitkään kamera-ajoon, jossa menneisyys kulkee kuin filminauha silmien editse.

Olen iloinen, että nykytanssissa on tekijöitä, jotka jaksavat jalostaa puhtaan liikkeen mahdollisuuksia. Nyt Leinosen vahvaan käsialaan on kehittynyt uusi, lempeämpi sävy. Edelleen liike kulkee millintarkasti kehoa erisuuntiin vääntäen ja samalla räjähtävään nopeuteen sähköistyen. Mutta terävimmät ruumiinkulmat ovat pyöristyneet ja liike virtaa vapaasti kuin vesi.

Leinosen liike on tulkinta maailmasta, jossa ihmisen tulee olla joka hetkessä varuillaan, lähes väkivaltaisesti reagoiva, mutta myös toistaan tukeva. Kova, mutta joustava, etäinen mutta hereillä. Tanssijat Sanni Giordani sekä Misa ja Natasha Lommi ovat tämän hypnoottisen tyylin mestareita.

SEE | OBEY on loppuun asti hiottu. Tanssi, musiikki, elokuva ja näyttelijöiden vuoropuhelu syöttävät areenalle yhä uutta materiaalia. Loppua kohden toisteinen koreografia kuitenkin väljähdyttää katsojan kinesteettisen aistin ja lopulta elokuva ja tanssi kiinnittyvät vain ohuesti keskenään.

Erika Turusen puvut, Joonas Tikkasen valot ja Kasperi Laineen säröillen katkeileva musiikki toteuttavat yhteistä näkyä. Leinonen kutoo mielentilojen ja tunteiden seittejä niin, että tarkka tekninen toteutus ja alitajunnasta työntyvä vapaa mieli kerrostavat yhdessä runsaan kudoksen.

 

Raisa Rauhamaa, Teatteri & Tanssi + Sirkus 8/2015